Vanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti liikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita huulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:
— Minä valehtelin… kyllä minun on sääli Fedjkaa… hän myöskin oli nuori, hyvä nuorukainen…
Yht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni pinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä huuto:
— Älä lyö… armahtakaa!
— Mitä se on? Mitä — kiljahti säpsähtäen Mischa.
— Sch — schsch! — sihisi vanhus. — Ei se mitään… Unissaan vaan… useinhan ne huutavat… Jokaisella näetkös on omatuntonsa… No etteköhän jo käy levolle… Nukkukaa Jumalan haltuun… Äsken löi jo kaksitoista…
Hän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään — tuntui aivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä laahattu pitkin lattiaa.
Mischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen huolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen holvikattoon.
Ja uneton yö, täynnä ajatuksia, ympäröi hänet hiljaisuudellaan…