Mischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään, jonka räikein kohta — hänen "urostyönsä" ei ollenkaan enää muistunut niin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa vankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta ympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän vertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka ainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän tarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan hajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan — ahnaalla lujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.
Vankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä — luultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi tämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset rehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily, kauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.
— N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? — kysyi kerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.
— Minusta on hauskaa, tiedättekö! — vastasi Mischa hymyillen.
Apulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan laskeutuessa silmien päälle sanoi hän:
— Voi teitä… te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on pitennetty puolella tunnilla… ja niin edespäin…
— Kiitoksia! — sanoi Mischa.
— Ei kestä! — vastasi kuivasti virkamies, komerosta lähtiessään.
Rokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä ihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa sormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden — rääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi vankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden riisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään kiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi tunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan. Tämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta, vaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä kiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata tytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin koppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet — vietiin hulluin huoneeseen. — Siinä kaikki! — lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli lopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen, piilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta tunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana päivänä — kun näki hänet komerossaan — tuli ihmeekseen vakuutetuksi siitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin pelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa…
Mischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi kävelyllä vielä kuusi "politillista" vankia. Kaikesta päättäen olivat ne työmiehiä — hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, — katselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä seisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina epämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden ihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin kaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti koirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja tekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja käden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta myötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että elinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella mielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta hyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa valtiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään hiljaiseen puheluun näiden kanssa.