Kerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies, jolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan muutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä, seisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen kohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä vahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki, solakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja kalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään mieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi juuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen… sitten laiskasti la'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja alkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti miellyttävällä äänellä:
"Aavalla arolla kurgano-haudoilla
Kotka on kytketty vahvoilla raudoilla"…
Työmies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään kuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, — aivan kuin olisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja tahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne päinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen — lauloi edelleen:
"Vapautta hälle ei suotuna… ei!"…
Työmiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain…
Silmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.
Mischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta alas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä vieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:
"Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla…
Aatteeni kiitävät — arolla… aavalla"…
… Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen ruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa yhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian tunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin vaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan selvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja valitteli:
"Meri sininen,
Meri myrskyinen…
Tuuli raivoisa,
Epämieluisa"…
Useimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja lauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä laulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä röyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui Mischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän uusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta puhkuu ihmisten päälle… Kaikilta suunnilta riensivät silloin vanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän ilonpurkauksen… Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele kaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka helposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa — he halveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat puolustaa omaa ihmisarvoansa — melkein koko vankilan päällystö kohteli varovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat avonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään. "Politillisia" seurasi päällysmiehistö — niin ainakin Mischasta näytti — väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen jotain tavatonta ja ennen kuulumatonta…