— Ylipäänsä ovat tyytymättömiä kaikkeen!…
VII.
Melkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija — hänen nimensä oli Kornet Danilovitsch — komeron ovelle, asetti mustan naamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua lörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt paljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat sotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin, hyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin tekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne liikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta — selittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt niitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta jonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon vaikutuksesta…
— Siitä on nyt noin… viisitoista vuotta takaperin — kuiskasi Kornei Danilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja, — katson — kovin alkaa käydä miettiväiseksi… poikani, se Aleksei… Ei käy kirkossa, ei käy kapakassa… asiat ovat hullusti! Aloin pitää häntä silmällä… katson — hän käypi stundein seuroissa… toden totta… Ensityöksi haukuin hänet oikein — katso itsesi, sanon, kyllä minä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään… minä menin, valitin papille… noh, tulee pappilasta kotiin… näen ett' kovin on suutuksissaan… Minä nauran hänelle — että, saitkos muka papilta pippuria? Mutta hän niin kuin synti — suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu papin pataluhaks… Minä sanon — sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka sinä uskallat? Mutta hän minuakin… Silloin minä suutuin silmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen paiskasin sillä häntä vasten kuonoa… niin tein! Kasvot kokonaan menivät rikki… Hän läksi heti pois… ja siitä saakka ei ole häntä kuultu ei nähty… Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret… niin!
— Eikö teillä nyt ole sääli häntä? — kysyi Mischa hiljakseen.
Ukko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi hetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:
— Toisinaan on sääli… On kaikkia sääli… Joskus on sääli murhaajiakin… ni-in! Eiväthän kaikki — syyttä murhaa… usein tapahtuu, että asiasta… Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi kiittääkin… Pyöveli esimerkiksi… Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan yleiseksi hyödyksi… Jos pahantekijän tappaa — eihän se synti ole vai… tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?
Mischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen ilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa työnsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten ennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja silmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta…
— Mitä katsotte? — kysyi vanhus.
— En mitään… niin vaan… — vastasi Mischa hiljakseen. — Sanokaappa Kornei Danilovitsch… miksi te ette pitänyt siitä, että poikanne tutustui stundisteihin?