— E-en muista nyt… taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa… sitten oikeus vielä määräsi sille jotain… en muista enää…
— Mikä tomppelimaisuus! — äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.
— Minkälaisia runneltuja ihmisiä… ja elämä sitten… koko elämä!
Vanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja huoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua hitaasti:
— N-niin… sen sanoitte oikein… parantumaton elämä!
… Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat pitkät hetket, toinen — huoletonna ja kylmänä, toinen — täynnänsä voimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään seisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka pienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen sieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi kasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole vankila — tämä vanha kömpelö kivirakennus — joka häntä painostaa, vaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu tiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät, ahtaat, pimeät seinät…
Unettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin puristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon kaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi kokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta — ei voinut…
Kerran hän sattui kysymään Ofizerovilta:
— Kuulkaahan — viihdyttekö te todellakin täällä?
— Jos eivät tappelisi niin — menisihän se mukiin… — vastasi ruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.
— Lyödäänkö — teitä? Ken?