— Eihän minua usein lyödä… joskus toisinaan päällikön vanhin apulainen antaa nyrkillään hampaita vasten… Minä puhun ylipäänsä… kaikista… Vangit tappelevat… pieksävät toinen toistaan niin että — peloittaa!… Ja vanginvartijat lyövät heitä… ei kaikkia… jokaista ei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!
Hän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi kauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:
— Mutta minä — en voi mitenkään… kun lyödään… minua peloittaa! En voi nähdä… että lyödään!
— Tepä hankkisitte itsellenne jonkun toisen paikan, — kehoitti
Mischa…
— Mistä? — sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. — Kaikkialla tapellaan… koko elämä on — tappelua, minä tiedän… Ainoastaan äitini… kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu semmoista… Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt… jos vaan…
Hän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä roukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista soraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti tummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta särkyneitä, hajanaisia ääniä…
— Mitä — jos vaan? — kysyi Mischa.
— Suokaa anteeksi — sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta, — suokaa anteeksi — ehkä se on vaan — minun suurta tyhmyyttäni — eikä mitään muuta…
— Mistä on kysymys? — kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen ääntään.
Ofizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä: