— Se on — Jumalasta… Uskotteko te?
Mischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:
— Hm, en tiedä…
— En minäkään tiedä! — tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. —
Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä… jos Jumala todellisesti on…
niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?… Ja julmuus?
Te — olette oppinut… mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?
Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.
VIII.
Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas, hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa, aika ajoin keikauttaen päätään… Vankilan harmaa muuri taustanaan, muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä…
— Kuka se uusi on? — kysyi Mischa Korneilta.
— Vasilij Nikititsch…
— Onko se työläisiä?