— Kuka hänet tietää? — sanoi rauhallisesti vanhus. — Näyttää siltä — niin kuin olisi työläisiä… myöskin jotain niitä politillisia… eikö liene vähän niin kuin — tärähtänyt… Useinhan se täällä oleksii…
— Oleksii! — toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla sanottavan tästä miehestä että hän — "oleksii" vankilassa, eikä "istuu".
— Se ihminen ei pelkää mitään! — sanoi Ofizerov Mischalle, tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen ääntään vähitellen kuiskaukseksi. — Hän saattaa sanoa totuuden suoraan jokaiselle, — prokuraattorille, päällikölle… Varakuvernööri kävi täällä, sillekin hän valoi kuulan — minä, sanoi, ajattelen näin, te — toisin… ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen — ihminen ja te myös olette — ihminen… ja kaikki muu paitsi tätä — on erehdystä… Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä kerrassaan ei merkitse mitään… se on suorastaan — tyhmyyttä! Mitä karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa…
Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.
— Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä annatte minua vasten kuonoa… niin tokkohan totuus siitä siirtyy teidän puolellenne?
— Oletteko puhellut hänen kanssaan? — kysyi Mischa.
— En… herra paratkoon! — vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään hyvin pelokkaana. — Minä — pelkään! Minä — ainoastaan teidän kanssanne… te puhelette hiljakseen… mutta hän ei osaa ollenkaan hiljaa puhua… ääni on jo sellainen!
Ja vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:
— Minulla olisi yksi runo… joka soveltuu hyvin häneen!
— Minkälainen? Kertokaa! — pyysi Mischa.