Ofizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi huoattuaan:
— Jälkeenpäin… minä jollain tavoin… Kävelkää te… minä menen tuonnemmaksi… etteivät huomaisi!
— Kuulkaa Ofizerov — sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni virkatakin hihasta: — teidän pitää… ymmärrättekö, välttämättömästi lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian herkkä luonto…
— Ah… mutta minne minä menen? — huudahti hiljakseen vanginvartija temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. — Se on yhden tekevää… joka paikassa on samanlaista… hiljaiselle ihmiselle on — koko elämä vankilaa… yksi paikka on hänelle vain sopiva — hauta!
Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:
— Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta… onko?
Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.
Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän — yksi heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän käheästi puoliääneen:
— Veljet… minä en ollut! Tämän ristin nimessä — en!
Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet, yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti: