— Älkää häntä peloitelko, pojat… älkää lyökö häntä!
Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:
— Älkää lyökö… minkä tähden te? No, mitä se nyt on?
Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat sotkeneet suurta saviläjää… Kengän korkojen mäksähtävät iskut pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä, kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja tasaisesti:
— Älkää lyökö!… riittää!… älkää lyökö!… y-yks!
Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa, mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin…
Kolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:
— No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit… noh?
Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella äänellä:
— Antaahan olla… kyllä — minä maksan… hyvä!