— Millaisessa asennossa hän mahtaa astua sisään? — ajatteli hän ja kuvitteli näkevänsä Varjenkan kynnyksellä päättäväinen ja ylpeä ilme kasvoilla. — Tietysti hän antaa ylpeästi kauneutensa hänelle! Kuningattaren lahja! Tai hän hiipii sisään pää painuksissa, hämillään, häveten, kyynelet silmissä. Tai hän ilmaantuu yhtäkkiä nauraen hiljaa hänen tuskilleen, jotka hän tietää, on aina tiennyt, vaikkei olekaan ilmaissut sitä siten kiusatakseen häntä ja tuottaakseen itselleen yhä suurempaa nautintoa.
Tällaisessa mielettömyyttä lähentelevässä hourailussa Ippolit Sergejevitsh makasi pitkän aikaa nauttien mielikuvituksensa loihtimista hekumallisista kuvista, jotka kiihottivat hänen hermojaan. Hän ei huomannut, että sade oli tauonnut ja että tähdet tuikkivat kirkkaalta taivaalta hänen kamariinsa. Hän odotti askeleita, odotti naista, joka toisi hänelle nautintoa. Mutta uneliaassa hiljaisuudessa ei kuulunut askeleita. Toisinaan toivo saada syleillä tyttöä sammui hänessä hetkeksi, ja silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä lyönneissä olisi kuulunut moitetta häntä itseään kohtaan, ja hän tunnusti sisimmässään, että se mieliala, jossa hän paraikaa elää, on hänelle vieras, häpeällinen, sairaalloinen ja inhottava. Mutta ihmisen sisällinen maailma on liian moninainen ja vaihteleva, jotta jokin voima voisi pitää tasapainossa kaikki pyrkimykset, ja sentähden jokaisen ihmisen elämässä on kuilu, johon hän varomattomuuttaan putoaa, kun aika on tullut. Ja vaiston katkeran ivan tähden ne, jotka ovat varovaisia, putoavat syvemmälle ja loukkaavat itsensä pahemmin.
Aina aamun valkenemiseen saakka hän houraili himonsa kiduttamana, kun vihdoinkin kuuli askeleita. Hän istuutui vuoteelle — hän vapisi ja hänen silmänsä olivat tulehtuneet — ja odotti ja tunsi, että kun odotettu ilmaantuu, niin hän ei jaksa lausua yhtäkään sanaa kiitollisuuden osotteeksi. Askelet lähestyivät hitaammin, raskaammin…
Ovi aukeni hiljaa… Ippolit Sergejevitsh heittyi takaisin vuoteeseen ja jäi makaamaan kuin kuollut silmät ummessa.
— Kas kun minä herätin herran… Minä aioin ottaa kengät ja housut… — sanoi roteva Fjokla unisella äänellä lähestyen vuodetta hitaasti kuin härkä. Huokaisten, haukotellen ja siirtäen huonekaluja hän kokosi vieraan vaatteet ja poistui jättäen jälkeensä keittiön hajua.
Ippolit Sergejevitsh makasi kauan murtuneena ja lyötynä pannen välinpitämättömästi merkille, kuinka kuvat, jotka koko yön olivat hänen hermojaan kiduttaneet, katosivat vähitellen hänen mielestään.
Sitten vanha Fjokla toi hänen vaatteensa takaisin ja poistui. Ippolit Sergejevitsh alkoi pukeutua tekemättä selvää itselleen, miksi näin varhain. Sitten hän päätti lähteä uimaan, ja se virkisti häntä jonkun verran. Hän hiipi ohi huoneen, josta kuului everstin kuorsausta, sitten erään toisen huoneen ohi, jonka suljetun oven eteen hän pysähtyi. Mutta huolellisesti harkittuaan ja tarkastettuaan hän huomasi, ettei se ollut oikea ovi. Unisena hän saapui vihdoin puutarhaan ja läksi kulkemaan kapeata käytävää pitkin, jonka tiesi vievän joen rantaan.
Oli valoisa ja viileä, ja auringon säteet idässä eivät olleet vielä menettäneet purppuraista väriään. Rastaat pakisivat iloisesti kirsikkapuissa. Puitten lehdillä kimalsi timanttimaisia sadepisaroita, jotka säteilevinä ilon kyynelinä putoilivat maahan. Maa oli kostea, mutta se oli niellyt kaiken yöllä sataneen veden eikä missään näkynyt rapakkoa eikä lätäköitä. Kaikki oli niin puhdasta, tuoretta ja uutta, ikäänkuin kaikki olisi syntynyt vasta kuluneena yönä, ja kaikki oli niin hiljaista ja liikkumatonta, ikäänkuin se ei olisi vielä tottunut elämään maan päällä ja näki nyt ääneti ihmetellen ensi kerran auringon häikäisevän kauneuden.
Ippolit Sergejevitsh katseli ympärilleen, ja se samea verho, joka oli peittänyt hänen järkensä ja sielunsa sitten eilisillan, rupesi vähitellen hälvenemään tehden tilaa uudestisyntyneen aamun puhtaille tuulahduksille, jotka toivat suloisia ja virkistäviä tuoksuja.
Hän tuli joelle, jonka pinta heijasti auringon purppuraisia ja kultaisia säteitä. Sateen samentama vesi kuvastaa heikosti rantojen vihreyttä. Kala loiskahtaa jossakin lähellä, ja tämä loiske ja lintujen laulu ovat ainoat äänet, jotka häiritsevät aamun hiljaisuutta. Jollei maa olisi ollut kostea, niin hän olisi ehkä käynyt sille pitkälleen aivan joen rantaan jonkun tuuhean oksan alle ja maannut siinä, kunnes sielunsa olisi tyyntynyt eletyistä myrskyistä.