Ippolit Sergejevitsh asteli rantaa pitkin, joka mutkitteli mielivaltaisesti muodostaen hiekkaisia niemekkeitä ja rehevärantaisia poukamia, ja melkein joka viides askel avasi hänelle uuden kuvan. Hän kulki ääneti vesirajaa pitkin tietäen, että edessäpäin on yhä uutta ja uutta. Ja hän katseli tarkasti jokaisen poukaman ja puitten piirteitä, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, mikä erotti tämän kuvan edellisestä.
Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Varjenka seisoi alasti hänen edessään vyötäisiään myöten vedessä ja puristeli hiukan kumarassa vettä märjistä hiuksistaan. Aamun viileys ja auringon säteet antoivat ruusunpunaisen hohteen tytön iholle, jolla vesipisarat kimalsivat kuin hopeaiset suomukset. Ne vierähtivät verkalleen hänen hartioitaan ja rintojaan myöten alas veteen, mutta ennenkuin putosivat, ne säteilivät kauan auringossa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet erota nuoresta ruumiista, jota olivat juuri hyväilleet. Ja tytön hiuksista vuoti vettä ruusunpunaisten sormien lomitse, vuoti lempein, korvaa hivelevin äänin.
Ippolit Sergejevitsh katsoi innostuksella, hartaudella kuin jotakin pyhää — niin puhdas ja sopusointuisa oli nuoren, naisellista nuoruuden voimaa uhkuvan tytön kauneus. Ippolit Sergejevitsh tunsi vain yhden halun, halun saada katsoa tyttöä. Pähkinäpensaassa hänen päänsä päällä lauloi satakieli, mutta hänen mielessään auringon valo ja kaikki ihanat äänet näyttivät olevan tuossa kylpevässä tytössä, jonka ruumista hyväillen aallot hiljaa kiitivät ohi.
Mutta suloinen on yhtä lyhytaikaista kuin kauneus on harvinaista, ja sen, minkä Ippolit Sergejevitsh näki edessään, sen hän näki vain hetken, sillä tyttö nosti päänsä ja vihaisesti huudahtaen heittyi veteen kaulaa myöten.
Tämä liike kuvastui miehen sydämessä, joka myöskin hytkähti, ikäänkuin se olisi pudonnut johonkin hyvin kylmään. Tyttö katsoi häneen säihkyvin silmin ja hänen otsassaan oli yrmeä poimu, joka painoi hänen kasvoihinsa säikähdyksen, ylenkatseen ja vihan ilmeen. Ippolit Sergejevitsh kuuli hänen inhosta värisevän äänensä:
— Pois… menkää pois! Mitä te?… Kuinka te kehtaatte!…
Mutta tytön sanat sattuivat hänen korvaansa heikosti, epäselvästi kuin ääni jostakin hyvin kaukaa, eivätkä ne kieltäneet häneltä mitään. Ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti pysytellen töin tuskin jaloillaan, jotka vaivoin jaksoivat kantaa luonnottomasti eteenpäin kumartunutta ja himon tuskassa palavaa ruumista. Hänen olemuksensa jokainen hermosyy pyrki tyttöä kohti, ja hän kaatui polvilleen maahan aivan vesirajaan.
Tyttö huusi vihaisesti, teki liikkeen aikoen uida pois, mutta pysähtyi, ja sanoi värisevällä äänellä:
— Menkää pois!…