— Me soudamme jyrkkää kalliorantaa pitkin, niin saamme olla varjossa… — puhui tyttö särkien veden pinnan joustavilla vedoilla… — Täällä on virta heikko… mutta Dnjeprillä — täti Lutshitskajalla on siellä maatila — siellä on toista, sen minä sanon!… Virta ihan kiskoo airot kädestä… Oletteko ollut Dnjeprin koskilla?…
— En ole… — vastasi Ippolit Sergejevitsh.
— Minä olen laskenut niitä pitkin alas, — sanoi Varjenka nauraen. — Erinomaista! Kerran oli veneeni särkyä… silloin minä olisin varmaan hukkunut…
— Se olisi ollut surullista, — virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh vakavasti.
— Kuinka niin? Minä en pelkää kuolemaa rahtuakaan… vaikka minä halusta elän. Ehkä siellä on yhtä hyvä kuin täällä maan päällä…
— Mutta ehkä siellä ei ole mitään… — sanoi toinen katsoen tyttöön uteliaasti.
— Miksei olisi! — huudahti Varjenka oman vakaumuksen sävy äänessä. —
Tietysti siellä on!
Hän istui vastapäätä Ippolit Sergejevitshiä jännittäen pienet jalkansa veneen pohjaan kiinnitettyä poikkipuuta vasten ja joka vedolla taivuttaen vartalonsa taaksepäin. Silloin kuvautui ohuen puvun läpi neitseellinen, korkea, joustava, liikunnosta vapiseva rinta.
— Hän ei käytä korsettia, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh luoden katseensa veneen pohjaan. Mutta siellä se kiintyi tytön pieniin jalkoihin, joitten ääriviivat erottautuivat polviin saakka.
— Onkohan hän tahallaan pukenut ylleen tuon epäonnistuneen puvun? — harmitteli hän ja kääntyi katselemaan korkeata kalliorantaa.