He olivat kulkeneet puiston sivu ja sousivat nyt jyrkkää kallion viertä, jolla kasvoi kiharaisia virnoja, samettilehtisiä kurpitsoja ja suuria auringonkukkasia, joitten keltaiset kukat kuvastuivat veteen. Vastapäätä oleva matala ja tasainen ranta ulottui kauas aina metsän vihreään seinään saakka, ja sillä kasvoi sakeata ruohoa, josta siniset kukkaset katsoivat venettä ystävällisesti kuin lapsen silmät. Mutta edessäpäin oli tummanvihreä metsä, johon joki työntyi kuin kylmä miekan terä.
— Eikö teidän ole kuuma? — kysyi Varjenka.
Kysytty katsoi hämillään tyttöön, jonka otsalla suortuvain alla helmeili hikipisaroita ja jonka rinta kohosi korkealle.
— Suokaa anteeksi! — huudahti Ippolit Sergejevitsh katuvasti. — Minä olen unohtunut katselemaan ympärilleni… te olette väsynyt… antakaa minun nyt soutaa!
— En anna! Luuletteko todellakin, että olen väsynyt? Se loukkaa minua! Emme ole vielä kulkeneet edes kahta virstaa… Ei, istukaa te vain… kohta nousemme kävelemään.
Tytön kasvoista näkyi, että olisi ollut turhaa kiistellä hänen kanssaan, ja Ippolit Sergejevitsh kohautti harmistuneesti olkapäitään, vaikeni ja ajatteli tyytymättömänä:
— Hän pitää nähtävästi minua hyvin heikkona.
— Katsokaa, tuossa on meidän tiemme, — osotti Varjenka hänelle rantaan päännyökkäyksellä. — Tässä on kahluupaikka joen yli, ja meille on tästä neljätoista virstaa. Meillä on myöskin kaunista, vieläpä kauniimpaa kuin teillä Polkanovkassa.
— Asutteko talvisinkin maalla?
— Kuinkas muuten? Minähän johdan koko taloutta, isä ei voi nousta nojatuolistaan… Häntä kuljetetaan rullatuolissa paikasta toiseen.