— Teidän on kaiketi ikävä siten?
— Miksi niin? Minulla on paljon työtä ja vain yksi apulainen — Nikon, isän entinen päivystäjäpalvelija. Hän on myöskin vanha ja juopottelee myöskin, mutta hän on hirmuisen vahva ja taitaa tehtävänsä. Väki pelkää häntä… hän lyö heitä, ja he pieksivät myöskin puolestaan hänet kerran pahanpäiväisesti. Hän on ihmeteltävän rehellinen ja kiintynyt meihin… rakastaa meitä kuin koira isäntäänsä! Ja minä rakastan myöskin häntä. Oletteko ehkä lukenut romaanin, jonka päähenkilö on arabialainen upseeri, kreivi Louis Gramont, ja jolla on myöskin sotilaspalvelija nimeltään Sadi-Koko?
— En ole lukenut, — tunnusti nuori oppinut ujosti.
— Lukekaa ehdottomasti, se on erinomainen romaani, — neuvoi Varjenka vakuuttavasti. — Minä sanon Nikonia Sadi-Kokoksi, kun hän on mieleeni. Ensin hän suuttui siitä minulle, mutta kerran minä luin hänelle tuon romaanin, ja nyt hän tietää, että Sadi-Koko merkitsee kehumista.
Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön, niinkuin europalainen katsoo hienosti tehtyä, mutta fantastisen muodotonta kiinalaista kuvapatsasta — ihmetellen, säälien ja uteliaasti. Mutta Varjenka kertoi innoissaan Sadi-Kokon urotöistä, jotka todistivat rajatonta kiintymystä kreivi Louis Gramontiin.
— Suokaa anteeksi, — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänen kertomuksensa, — mutta ettekö ole lukenut venäläisiä romaaneja?
— Olen kyllä, mutta minä en pidä niistä… ne ovat niin ikäviä, niin hirmuisen ikäviä! Ja he kirjottavat aina sellaisesta, jonka minä itsekin tunnen, enkä huonommin heitä. He eivät osaa keksiä mitään mieltäkiinnittävää, ja kaikki on heillä pelkkää totuutta.
— Entä ettekö te pidä totuudesta sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.
— Enhän minä! Kaikille sanon totuuden päin silmiä…
Varjenka vaikeni, ajatteli ja kysyi: