— Mitä siinä on pitämistä? Kun se on minun tottumukseni, niin kuinka voin siitä vielä pitää?
Toinen ei ennättänyt sanoa siihen sanaakaan, sillä tyttö komensi samassa kovalla äänellä:
— Ohjatkaa vasemmalle… pikemmin! Tuonne tuon tammen luo… Kylläpä te olette taitamaton!
Vene ei totellut ohjausta ja kävi kyljittäin rantaan, vaikka perämies meloi kaikin voimin.
— Ei mitään, ei mitään, — virkkoi tyttö, joka oli noussut seisomaan ja loiskahti samassa veneen laidan yli.
Ippolit Sergejevitsh huudahti kolkosti, heitti melan ja ojensi kätensä tyttöä kohti, mutta tämä seisoi jo rannalla vahingoittumattomana ja pitäen veneen ketjua kädessään kysyi anteeksipyytävästi:
— Säikähytinkö minä teidät?
— Minä luulin, että te putositte veteen, — vastasi toinen hiljaa.
— Voiko siinä pudota? Sitäpaitsi on tässä vallan matalaa, — selitti Varjenka ohjaten veneen rantaan. Mutta perämies ajatteli, että se olisi hänen pitänyt tehdä.
— Näettekös millaista metsää? — sanoi Varjenka, kun he seisoivat rannalla vierekkäin. — Eikö olekin kaunista? Siellä Pietarin puolessa ei liene näin kauniita metsiä?