Heidän edessään oli kapea tie, jota erilaisten puitten rungot kahden puolin aitasivat. Heidän jalkainsa alla luikerteli vääriä, ratasten uurtamia puunjuuria, ja heidän yläpuolellaan kaartui sakea lehväholvi, jonka läpi paikkapaikoin pilkisti sininen taivas. Auringon säteet vapisivat ohuina lankoina ilmassa tunkeutuen vinoon tämän kapean, vihreän käytävän läpi. Maatuneitten lehtien, sienten ja koivujen tuoksu piiritti heidät joka puolelta. Toisinaan pyrähti lintu lentämään häiriten syvää hiljaisuutta iloisilla lauluillaan ja toimeliaalla hyppelyllä. Tikka takoi jossakin sisemmällä metsässä, mehiläinen lentää suristeli ikäänkuin heille tietä näyttäen ja ilmassa heidän edellään kaksi perhosta lentää lepatteli seuraten toinen toistaan.
He kävelivät hitaasti. Ippolit Sergejevitsh vaikeni antaen tytön etsiä sanoja ajatuksilleen, joita selitti innokkaasti:
— Minä en lue mielelläni rahvaasta! Mitä intresanttia sen elämässä voisi olla? Minä tunnen sen, elän sen kanssa ja näen, että siitä kirjotetaan väärin eikä totuuden mukaisesti. Rahvasta kuvataan aina säälittäväksi, mutta se on itse asiassa täynnä roistoja, joita ei kannata sääliä ja jotka tahtovat vain yhtä: pettää teitä, varastaa teiltä jotakin. Aina he valittavat ja napisevat, ovat inhottavia, likaisia… ja he ovat viisaita, vieläpä viekkaita… Kuinka he kiusaavat minua kovasti!
Varjenka oli kiihtynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui harmi ja ikävä. Rahvas anasti nähtävästi suuren osan hänen elämäänsä; hän ihan suuttui kuvatessaan sitä. Ippolit Sergejevitsh ihmetteli hänen kiintymyksensä voimaa, mutta kun hän ei tahtonut kuulla näistä herrain keksielmistä, hän keskeytti tytön:
— Te puhuitte ranskalaisista kirjailijoista…
— Niin! Toisin sanoen meidän venäläisistä kirjailijoistamme, — oikaisi hän rauhottuen. — Te kysytte, miksi venäläiset kirjottavat huonommin? Se on selvä! Sentähden, että he eivät keksi mitään intresanttia. Ranskalaisissa romaaneissa on oikeita sankareja, jotka eivät puhu samalla tavalla kuin muut kuolevaiset ja jotka toimivatkin toisin. He ovat aina urhoollisia, rakastuneita, iloisia… mutta meikäläisten sankarit ovat yksinkertaisia ihmisiä vailla rohkeutta, tulisia tunteita, ovat jonkunlaisia rumia, surkuteltavia, jokapäiväisiä ihmisiä, eivätkä mitään muuta! Miksi he ovat sankareja? Sitä et saa milloinkaan tietää venäläisestä kirjasta. Venäläinen romaanisankari on typerä ja hidas, aina hän kärsii, voi pahoin, ajattelee käsittämättömiä asioita, säälii muita, mutta on itse mitä surkuteltavin! Miettii, puhuu, tunnustaa rakkautensa, miettii sitten taas, kunnes nai… ja naimisissa puhuu vaimolleen typeryyksiä ja heittää hänet… Mikä sellaisessa on mieltäkiinnittävää? Minua ihan suututtaa se, että sankarin sijassa on aina jokin variksenpelätti! Venäläistä kirjaa lukiessa ei voi milloinkaan unohtaa todellista elämää — onko se hyvä? Mutta kun lukee ranskalaista romaania, niin vapisee sankarin tähden, kärsii ja vihaa hänen kanssaan… tekee mieli tapella, kun hän tappelee, ja itkeä, kun hän kaatuu… jännityksellä odottaa romaanin loppua, mutta kun on lukenut loppuun, niin melkein itkettää harmista, että kirja on loppuun luettu. Sellaisessa elää mukana, mutta venäläisessä romaanissa ei voi ymmärtää, minkätähden ihmiset elävät? Miksi pitääkin kirjottaa romaaneja, kun ei ole mitään erikoisempaa sanottavana? Merkillistä?
— Tätä vastaan voisi väittää paljonkin, Varjenka Vasiljevna, — seisautti Ippolit Sergejevitsh hänen puhetulvansa.
— Mitäs muuta, väittäkää! — sanoi Varjenka hymyillen. — Te todistatte minut kyllä kumoon.
— Ainakin koetan. Ensinnäkin, mitä venäläisiä kirjailijoita te olette lukenut?
— Useita… he ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi Salias… hän jäljittelee ranskalaisia, mutta huonosti. Sitäpaitsi ovat hänenkin sankarinsa venäläisiä, eikä heistä siis voi mitään intresanttia kirjottaa. Vielä olen lukenut useita muita — Turgenjevia, Markevitshia, Pasuhinia, minusta tuntuu, kuin jo nimistä voisi päättää, etteivät he osaa kirjottaa hyvin! Mutta oletteko lukenut Fortuné de Boisgobey'ta? Ponson de Terrail'ia? Arsène Houssaye'tä? Pierre Zacconné'ta? Dumas'ta? Gaboriau'ta? Nämä vasta kirjottavat hyvin! Mutta tiedättekö mitä? Romaaneissa minä eniten pidän pahantekijöistä, sellaisista, jotka niin taitavasti kutovat pauloja, murhaavat, myrkyttävät… he ovat viisaita, voimakkaita… ja kun he sitten vihdoinkin joutuvat kiinni, niin minua oikein harmittaa ja itkettää. Kaikki vihaavat pahantekijää, kaikki ovat häntä vastaan, hän on yksin kaikkia vastaan! Sellainen pitää sankarin olla! Mutta toiset, hyväntekijät, muuttuvat inhottaviksi heti, kun ovat päässeet voitolle… Ja yleensä, minä pidän ihmisistä niin kauan kuin he innokkaasti haluavat jotakin, pyrkivät johonkin, etsivät jotakin, kituvat… mutta jos he saavuttavat päämaalinsa ja pysähtyvät, niin heti he menettävät mielenkiintoisuutensa… muuttuvat mauttomiksi!