Innostuneena ja ylpeänä siitä, mitä oli sanonut, Varjenka astui hitaasti hänen vieressään pää kauniisti pystyssä ja silmät säteillen.
Ippolit Sergejevitsh katsoi häntä kasvoihin ja hermostuneesti nyhtäen partaansa koetti keksiä vastaväitteitä, jotka yhdellä kerralla olisivat pyyhkineet pois sen tomukudoksen, joka peitti tytön järjen. Mutta vaikka hän tunsikin velvollisuudekseen vastustaa tytön mielipiteitä, niin hänen teki mielensä kuunnella hänen naiivia ja omaperäistä pakinaansa ja nähdä hänen omain arvelujensa innostamana avaavan vilpittömästi sielunsa. Ippolit Sergejevitsh ei ollut koskaan kuullut sellaista puhetta; se oli mahdotonta ja pahaa, mutta samalla se sopi niin erinomaisesti tytön villiin kauneuteen. Hänen edessään oli hiomaton järki, joka loukkasi häntä raakuudellaan, ja viettelevän kaunis nainen, joka kiihotti hänen aistillisuuttaan. Nämä kaksi voimaa painoivat häntä kaikella välittömyydellään, ja täytyi asettaa jotakin niitä vastaan, muuten — hän tunsi sen — ne saattaisivat suistaa hänet omain mielipiteittensä ja mielialojensa tavalliselta radalta, jota pitkin hänen elämänsä oli rauhallisesti kulkenut siihen saakka, kun hän oli nähnyt Varjenkan. Hän oli selväjärkinen ja hän piti hyvin puoliaan omasta piiristä olevia ihmisiä vastaan. Mutta kuinka hän puhuisi tytölle ja mitä hän sanoisi hänelle johtaakseen hänen järkensä oikealle tolalle ja jalostaakseen hänen sieluaan, jota huonot romaanit, seurustelu rahvaan, palvelija Nikonin ja juopon isän kanssa olivat turmelleet?
— Oh, kylläpäs minä innostuinkin puhumaan! — huudahti tyttö hengittäen syvään. — Taisi kyllästyttää teitä?
— Ei suinkaan, mutta…
— Minä olen, nähkääs, iloinen saadessani puhua kanssanne. Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua. Teidän sisarenne ei pidä minusta ja vihottelee vain minulle… kaiketi sentähden, että minä annan isälle viinaa ja että kerran annoin Nikonille selkään…
— Te? Nikonille selkään? Mutta kuinka te?… — ihmetteli Ippolit
Sergejevitsh.
— Se kävi aivan yksinkertaisesti, minä pehmitin häntä hiukan isäni pampulla, siinä kaikki! Oli, näettekös, tulinen kiire, puitiin paraikaa, mutta se nauta juopotteli vain! Minä suutuin kovasti! Juopotella silloin, kun kiireinen työ on käynnissä ja kun hänen täytyisi pitää silmällä kaikkea!
— Mutta kuulkaa, Varjenka Vasiljevna, — sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti ja niin lempeästi kuin taisi, — onko sopivaa lyödä palvelijaansa? Onko se jalomielistä? Ajatelkaa! Tokkohan ne sankarit, joitten edessä te polvistutte, lyövät alamaisiaan?… Sadi-Koko?
— Tokkohan?! Kreivi Louis antoi Sadi-Kokolle kerran sellaisen korvapuustin, että minun tuli oikein sääli vanhaa sotilasta. Ja mikä muu minua auttaisi heidän kanssaan? Onpa hyvä, että voin niin tehdä… sillä olenhan minä vahva! Koettakaa lihaksiani!
Hän jännitti käsivartensa ja tarjoi sen ylpeästi koeteltavaksi. Ippolit Sergejevitsh laski kämmenensä hänen käsivarrelleen kyynärpään yläpuolelle ja puristi lujasti, mutta samassa hän ikäänkuin havahtui ja katsoi punastuneena hämillään ympärilleen. Puut vain kohosivat ääneti joka puolella…