Ippolit Sergejevitsh ei yleensä ujostellut naisten seurassa, mutta tytön yksinkertaisuus ja luottamus tekivät hänet sellaiseksi, vaikka ne sytyttivätkin hänessä vaarallisen tunteen.
— Te olette kadehdittavan terve, — sanoi hän miettivästi katsellen tytön pientä ruskettunutta kämmentä.
— Ja minä luulen, että teillä on erittäin hyvä sydän, — pääsi häneltä kuin huomaamatta.
— En tiedä! — virkkoi Varjenka päätään huojuttaen. — Tuskinpa… minussa ei ole luonnetta: toisinaan minä säälin sellaisiakin, joista en pidä.
— Toisinaanko vain? — hymähti Ippolit Sergejevitsh. — Mutta ansaitsevathan he aina sääliä ja myötätuntoisuutta.
— Mistä hyvästä?
— Ettekö te näe, kuinka onnettomia he ovat? Esimerkiksi nuo teidän talonpoikanne. Kuinka raskasta on heidän elämänsä ja kuinka paljon vääryyttä, surua ja kärsimyksiä he saavat kokea.
Tämän hän sanoi kiihkeästi. Varjenka katsoi tarkkaavasti häntä silmiin ja sanoi:
— Te olette kaiketi erittäin hyväsydäminen, koska tuollaista puhutte. Mutta ettehän te tunne talonpoikia, kun ette ole asunut maalla. He ovat onnettomia, se on totta, mutta kuka on syypää siihen? He ovat viekkaita, eikä kukaan estä heitä tulemasta onnellisiksi.
— Mutta eihän heillä ole edes leipää sen vertaa, että saisivat syödä kylläkseen!