— Vielä mitä! Heitä onkin paljon…
— Niin, heitä on paljon! Mutta maata on myöskin paljon, sillä on ihmisiä, joilla on kymmeniä desjatinoja maata. Paljonko teillä, esimerkiksi, on?
— Viisisataa seitsemänkymmentäkolme… Entä sitten? Ei suinkaan sitä pidä jakaa heille?
Tyttö katsoi Ippolit Sergejevitshiin jotakuinkin samalla tavalla kuin täysikasvuinen katsoo lapseen ja nauroi hiljakseen. Tämä nauru ärsytti miestä, jossa heräsi halu saada toinen vakuutetuksi erehdyksestään.
Ja Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua omaisuuden epätasaisesta jaosta, vääryydestä, jota suurin osa ihmisiä saa kärsiä, kovasta kamppailusta tilan ja leipäpalan tähden, rikkaitten voimasta ja köyhien heikkoudesta ja järjestä, elämän johtotähdestä, jonka vuosisatain vääryydet ja ennakkoluulot ovat pimittäneet.
Tyttö käveli ääneti hänen vieressään katsellen häneen uteliaasti ja ihmetellen.
Heidän ympärillään vallitsi metsän hämärä hiljaisuus, sellainen hiljaisuus, jossa äänet ikäänkuin luiskahtavat ohi rikkomatta sen alakuloista sopusointuisuutta.
Haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, ikäänkuin puut olisivat odottaneet jotakin kiihkeästi toivottua.
— Jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus, — jatkoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti, — on panna järkensä ja sydämensä alttiiksi taistelulle sorrettujen oikeuksien puolesta ja koettaa joko lyhentää kärsimyksiä tai jouduttaa taistelun menoa. Tähän tarvitaan todellista sankariutta, mutta juuri tästä taistelusta teidän pitää etsiä sitä. Sen ulkopuolella ei ole sankariutta. Tämän taistelun sankarit yksin ansaitsevat ihmetystä ja jäljittelyä… ja teidän, Varjenka Vasiljevna, pitää kiinnittää huomionne juuri siihen, siitä etsiä sankareja, siihen uhrata voimanne… Teistä tulisi mielestäni erinomainen totuuden puolustaja! Mutta teidän pitää ennen kaikkea lukea paljon, oppia tuntemaan elämää sen kaunistamattomassa muodossa… teidän pitää heittää kaikki nuo joutavat romaanit tuleen…
Hän vaikeni ja pyyhkien pitkästä luennosta väsyneenä hikeä otsaltaan odotti, mitä tyttö sanoisi.