Tämä katsoi kauas eteensä silmät puoleksi ummessa.
Kevyet varjot liikkuivat hänen kasvoillaan. Viisiminuuttisen vaitiolon keskeytti tytön hiljainen huudahdus:
— Kuinka hyvin te puhutte!… Puhuvatko yliopistossa kaikki yhtä hyvin?
Nuori oppinut huokasi toivottomasti, ja hänen odotuksensa muuttui kolkoksi ärtyisyydeksi Varjenkaa ja sääliksi omaa itseään kohtaan. Miksei hän käsitä sitä, mikä on niin selvää jokaiselle edes hiukankin ajattelevalle ihmiselle? Mitä puuttui hänen puheestaan, koska se ei herättänyt tytössä myötätuntoa?
— Te puhutte erittäin hyvin! — sanoi tyttö huokaisten, hänen vastaustaan odottamatta.
— Mutta puhunko minä totta?
— Ette! — vastasi tyttö harkitsematta. — Vaikka olettekin oppinut, niin minä sittenkin uskallan väittää teitä vastaan. Kyllä minäkin ymmärrän jotakin!… Teidän mielipiteenne on se, että ihmiset rakentavat talon ja ovat kaikki samanarvoisia tässä työssä. Eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan kaikki: tiilikivet, hirret, kirvesmiehet ja itse talon isäntä. Mutta onko se mahdollista? Työmiehen täytyy tehdä työtä, teidän täytyy opettaa ja kuvernöörin pitää silmällä, että kaikki tekevät tehtävänsä. Sitten te sanoitte, että elämä on taistelua… Missä sitä on? Päinvastoin, ihmiset elävät kaikessa rauhassa. Mutta jos se kerran on taistelua, niin täytyy olla myöskin voitetuita. Ja yleinen hyvä — sitä minä en ymmärrä ensinkään. Te sanotte, että yleinen hyvä on kaikkien tasa-arvoisuudessa. Se on väärin! Minun isäni on eversti; kuinka hän voisi olla samanarvoinen kuin Nikon tai joku talonpoika? Ja te, te olette oppinut, mutta tokkohan te olette samanarvoinen kuin meidän venäjänkielen opettajamme, joka ryypiskeli… ja niisti nenäänsä kuin olisi puhaltanut torveen?
Tyttö riemuitsi pitäen johtopäätöksiään kumoamattomina, mutta Ippolit Sergejevitsh nautti tytön riemusta ja oli tyytyväinen, kun oli voinut antaa hänelle tämän riemun.
Mutta Ippolit Sergejevitshin järki koetti ratkaista kysymystä, miksi hänen tytössä herättämänsä ajatus työskenteli aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hän oli antanut sysäyksen.
— Minä pidän teistä, en muista… missä sitten lienee tasa-arvoisuus?