— Pidättekö minusta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh yhtäkkiä.
— Pidän… kovasti! — vastasi tyttö nyökäyttäen vakuuttavasti päätään ja kysyä tokaisi:
— Kuinka niin?
Ippolit Sergejevitsh ihan hämmästyi sitä naiivisuuden pohjattomuutta, joka katsoi häneen noista kirkkaista silmistä.
— Olisiko tuo ehkä hänen tapansa kiemailla? — ajatteli hän.
— Miksi te sitä kysytte? — uteli tyttö katsoen häneen.
Varjenkan katse saattoi hänet hämille.
— Miksi? — hän kohautti olkapäitään. — Onhan se luonnollista. Te olette nainen… minä mies… — selitti hän niin tyynesti kuin taisi.
— Entä sitten? Ette suinkaan te siksi kysy. Ettehän aio mennä naimisiin kanssani?
Tyttö sanoi sen niin luonnollisesti, ettei hän edes hämmästynyt. Mutta miehestä tuntui, kuin jokin tunne, jonka sokeata voimaa vastaan olisi ollut hyödytöntä taistella, olisi kääntänyt hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, ja sanoi muka leikillisesti: