— Kuka tietää?… Ja sitäpaitsi halu miellyttää ja mennä naimisiin ei ole sama, kuten tiedätte.
Varjenka purskahti heleään nauruun, joka heti kylmensi Ippolit Sergejevitshiä ja saattoi hänet mielessään kiroamaan sekä itseään että tyttöä. Mutta tytön korkea rinta vapisi terveestä, sydämellisestä naurusta, joka pani ilmankin iloisesti väräjämään. Ippolit Sergejevitsh vaikeni odottaen alistuvasti vastausta.
— Oh! Millainen… millainen minä olisin teidän vaimonanne! Se oli naurettavaa… kamelikurki ja mehiläinen! Ha ha ha!
Ja Ippolit Sergejevitsh rupesi myöskin nauramaan, ei tuota hauskaa vertausta, vaan sitä, että hän ei käsittänyt niitä ponnistimia, jotka johtivat hänen sielunliikkeitään.
— Te olette herttainen tyttö! — tunnusti hän vilpittömästi.
— Antakaa kätenne… te kävelette niin hitaasti, minä vedän teitä! Meidän täytyy joutua kohta kotiin… Olemme olleet poissa jo nelisen tuntia… ja Jelisaveta Sergejevna voi suuttua, sillä taidamme myöhästyä päivälliseltä…
He kääntyivät takaisin. Ippolit Sergejevitsh tunsi velvollisuudekseen oikaista tytön väärinkäsityksiä, jotka eivät antaneet hänen tuntea itseään tytön vieressä niin vapaaksi kuin olisi tahtonut. Mutta sitä ennen oli painettava omassa itsessä alas se epämääräinen levottomuus, joka esti häntä rauhallisesti kuuntelemasta ja ratkaisevasti kumoamasta tytön johtopäätöksiä. Hänen olisi ollut niin helppo leikata kylmällä järjellään tytön aivoista pois tuo ruma kasvannainen, jollei tämä omituinen, lamauttava tunne, jolla ei ole nimeä, olisi estänyt siitä. Mitä se oli? Se oli jonkunlaista haluttomuutta johtaa tämän nuoren tytön henkiseen maailmaan uusia, outoja käsitteitä… Mutta sellainen velvollisuutensa laiminlyöminen olisi häpeäksi periaatteen miehelle… Ja sellaisena hän piti itseään ja oli syvästi vakuutettu järjen voimasta ja sen vallasta tunteen yli.
— Tänään on tiistai? — virkkoi Varjenka. — Niin on. Kolmen päivän perästä saapuu siis se musta, pikkuinen herra….
— Kuka ja kenen luo?
— Musta, pikkuinen herra… Bjenkovskij saapuu teille lauvantaina.