— Niin. Mutta jollei sisarenne ole itse siitä teille puhunut… niin ehkei siitä tulekaan mitään. Ettehän puhu hänelle tästä?
— En puhu, tietysti! — lupasi Ippolit Sergejevitsh. — Minä läksin tänne hautajaisiin, mutta taisinkin saapua häihin. Sepä hauskaa!
— Minä pyydän, ei sanaakaan häistä! Te ette tiedä koko jutusta mitään.
— Aivan oikein, minä en tiedä mitään. Entä kuka tuo herra Bjenkovskij on? Jos saan kysyä?
— Saatte kyllä! Hän on tummahko, sievähkö, vakavahko. Hänellä on pienet silmät, pienet viikset, pienet huulet, pienet kädet ja pieni viulu. Hän pitää lempeistä lauluista ja hillosta. Minun tekee aina mieleni taputtaa häntä pienelle nenälleen.
— Te ette näy pitävän hänestä! — huudahti Ippolit Sergejevitsh tuntien tällaisen kuvauksen jälkeen sääliä pikku Bjenkovskijta kohtaan.
— Eikä hän pidä minusta… Minä en voi sietää pieniä, suloisia, kainoja miehiä. Miehen täytyy olla kookas, voimakas, puhua lujasti, hänellä täytyy olla suuret, tuliset silmät, rohkeat tunteet, jotka eivät tiedä mistään esteistä. Tahtoi ja teki — sellainen täytyy miehen olla!
— Sellaisia ei taida enää olla olemassa, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti tuntien, että tytön miehenihanne on hänelle vastenmielinen ja ärsyttävä.
— Täytyy olla! — huudahti tyttö.
— Mutta tehän kuvasitte jonkunlaista petoa! Mitä viehättävää voi sellaisessa olla?