— En petoa, vaan miestä! Voima, se viehättää! Nykyaikaisissa miehissä on jo syntymästä saakka reumatismia, yskää ja kaikenlaisia muita tauteja. Onko sellainen viehättävää sitten? Voisinko minä olla onnellinen, jos mieheni olisi arpinen kuin kunnallisesimies Kokovitsh? Tai sievä kuin pikku herra Bjenkovskij? Tai käyräselkäinen hongankolistaja kuin oikeuspristavi Muhin? Tai iso, lihava, ähkyvä ja puhkuva, kaljupäinen ja punanenäinen kuin kauppiaan poika Grisha Tshernonjebov? Millaisia tulisivat mokomain hylkyjen lapset? Sitä pitää ajatella, lapsia, se on hyvin tärkeätä! Mutta he eivät ajattele, he eivät välitä mistään. He eivät kelpaa mihinkään, ja minä löisin miestäni, jos hän olisi sellainen kuin joku mainituista!
Ippolit Sergejevitsh hillitsi häntä todistaen, että hänen tuomionsa miehistä on väärä, koska hän on nähnyt heitä niin muutamia. Eikä mainituitakaan miehiä saa arvostella pelkästään ulkomuodon mukaan, se olisi väärin. Miehellä saattaa olla ruma nenä, mutta kaunis sielu, arpia kasvoissa, mutta selvä järki päässä. Hänen oli ikävä ja vaikea puhua näistä alkeistotuuksista, sillä hän oli ajatellut niin harvoin heidän olemassaoloaan, että he kaikki nyt näyttivät hänestä ikäänkuin homehtuneilta, kuluneilta. Hän tunsi, että kaikki tämä ei sopinut tytölle eikä vaikuttanut häneen…
— Kas tuossa on joki! — huudahti Varjenka iloisesti keskeyttäen toverinsa puheen.
Ja Ippolit Sergejevitsh ajatteli:
— Hän on iloinen, kun lopetin.
He soutivat taas jokea pitkin istuen toinen toistaan vastapäätä. Varjenka oli airoissa ja souti joutuisasti, voimakkaasti. Vesi kohosi veneen alla tyytymättömästi, pienet laineet juoksivat rantoja pitkin. Ippolit Sergejevitsh katsoi, kuinka rannat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kuin vene, ja hän tunsi väsyneensä kaikesta siitä, mitä oli tällä matkalla puhunut ja kuullut.
— Katsokaa, kuinka vene kiitää nopeasti! — sanoi Varjenka.
— Niin, — virkkoi toinen siihen lyhyesti katsomatta tyttöön; taipuvan vartalon ja kohoavan rinnan hän siitä huolimatta näki edessään.
Puisto tuli näkyviin… He astuivat nopeasti sen käytävää pitkin ja näkivät kuinka solakkavartaloinen Jelisaveta Sergejevna tuli heitä vastaan merkitsevä hymy huulilla. Hän piti joitakin papereja kädessään ja sanoi:
— Kylläpä kävelittekin!