— Olimmeko kauan? Mutta kyllä minulla onkin sellainen ruokahalu, että — äh! söisin teidätkin!
Ja Varjenka pyöritti häntä ympäri nauraen hänen huudoilleen.
Päivällinen oli mauton ja ikävä, sillä Varjenka tyydytti nälkäänsä ja vaikeni, ja Jelisaveta Sergejevna kiusotteli veljeään tutkivilla katseillaan. Heti päivällisen jälkeen Varjenka läksi pois, ja Ippolit Sergejevitsh meni huoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja alkoi tehdä tiliä päivän vaikutelmista. Hän muisteli kävelymatkaa pikkuseikkoja myöten ja tunsi, kuinka niistä muodostui hänen sieluunsa samea sakka, joka uhkasi rikkoa hänen tunteittensa ja järkensä välillä vallinneen tavallisen vakavan tasapainon. Hän tunsi fyysillisestikin tunnelmansa uutuuden omituisena raskautena, joka painoi hänen sydäntään, ikäänkuin verensä olisi käynyt sakeammaksi ja hitaammaksi. Tämä tunne muistutti väsymystä, herätti hänessä haaveilua ja oli ikäänkuin johdantoa johonkin haluun, joka ei vielä ollut ottanut muotoa. Ja se kiusasi häntä vain siksi, että se oli nimetöntä aistintaa ja pysyi sellaisena huolimatta Ippolit Sergejevitshin ponnistuksista keksiä sille nimi.
— Täytyy antaa analyysin olla siksi, kun kuohunta asettuu… — päätti hän.
Hän oli tyytymätön itseensä ja nuhteli samalla itseään siitä, että oli menettänyt kykynsä hillitä mielenliikutustaan ja että oli tänään käyttäytynyt vakavalle miehelle sopimattomalla tavalla. Kahden kesken itsensä kanssa hän oli aina ankarampi ja periaatteellisempi itselleen kuin ihmisten seurassa. Ja nyt hän alkoi tutkiskella itseään.
— Varjenka on todellakin hurmaavan kaunis, mutta joutua heti ensi näkemältä epämääräisten aistintojen hämäryyteen, se on liian suuri kunnia Varjenkalle ja häpeällistä hänelle itselleen, sillä sellainen on siveellistä löyhyyttä, ryhdittömyyttä. Varjenka vaikuttaa voimakkaasti aistillisuuteen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Onko? — pisti yhtäkkiä hänen aivoissaan.
Hän rypisti otsaansa suhtautuen tähän kysymykseen niin kuin se ahdistaisi häntä ulkoapäin.
Joka tapauksessa se, mikä hänessä tapahtuu, ei ole hurmausta naiseen, vaan se on pikemmin yhteentörmäyksestä loukkautuneen järjen vastalause, josta yhteentörmäyksestä järki ei ollut astunut voittajana, vaikka vastustaja olikin ollut heikko kuin lapsi. Tytön kanssa täytyy puhua vertauksilla, sillä hän ei nähtävästi ymmärrä loogillista todistelua. Hänen velvollisuutensa on hävittää tytön villit käsitteet, särkeä kaikki nuo raa'at ja typerät mielikuvat, jotka olivat imeytyneet hänen aivoihinsa. Täytyy vapauttaa tytön järki kaikista noista harhaluuloista, puhdistaa hänen sielunsa, niin sitten vasta hän kykenee vastaanottamaan totuuden.
— Voinko minä tehdä sen? — kuuli Ippolit Sergejevitsh kysymyksen ikäänkuin ulkoapäin. Ja taas hän vältti sen… Millainen on Varjenka silloin, kun hän on omaksunut jotakin siitä uudesta ja päinvastaisesta? Ja Ippolit Sergejevitshistä näytti, kuin tytön sielu harhaluuloista vapauduttuaan ja omaksuttuaan sopusointuisen maailmankäsityksen ilman epäselvyyttä ja hämäryyttä — tulisi puolta kauniimmaksi.
Kun kutsuttiin teetä juomaan, oli Ippolit Sergejevitsh jo lujasti päättänyt muuttaa tytön mielipiteet, ja tätä päätöstä hän piti suorastaan velvollisuutenansa. Nyt hän kohtelee häntä kylmästi ja rauhallisesti ja antaa suhteelleen häneen kriitillisen luonteen.