— Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on poissa.
— Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, — ilmoitti
Jelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.
— Se on hauskaa, — vastasi veli ja ajatteli: — Hän tahtoo, että minä olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.
Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen leipäpalaselle:
— Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus. Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani tohveleita?…
— Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon kerma-astiasta lasiinsa.
— Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi… Aleksander elää hyvin niukalla palkalla.
— Oletko tuntenut hänet kauankin? — kysyi veli, joka tunsi olevansa velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.
— Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava. Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen dekadentismiin… Toiset kallistuvat idealismiin, toiset materialismiin… mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.
— On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän suunnan, — ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.