Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:
— Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.
Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei ajatellut eikä toivonut mitään.
Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnyt
Varjenkan taivaallisen kauniin kuvan.
— Olenpa kuin koulupoika! — huudahti hän itsekseen tuntien, että muisto tytöstä oli suloinen hänelle.
Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei ole tärkeä… Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs…
Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään, puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta. Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön. Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.
— Keskiaikainen hovipoika! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.
Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian. Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista. Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia esittävästä maalauksesta.
— Bjenkovskij! — sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin sormineen.