Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.
Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.
Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen. Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.
— Kohta saamme päivällistä, — ilmotti hän. — Minä kestitän teitä jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?
— En, toin sekä Schubertin että kirjat, — vastasi hän avomielisesti ja haaveellisesti katsoen kysyjään.
Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.
— Mainiota! — huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samalla
Bjenkovskijlle. — Päivällisen jälkeen me soitamme?
— Jos teitä huvittaa! — vastasi hän kumartaen.
Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin Ippolit
Sergejevitshiä.
— Minua huvittaa suuresti, — sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.