— Pidättekö Schubertista? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, — vastasi
Bjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.
Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:
— Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?
— Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut säveltäjät yhteensä.
— Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?
— Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti. Olen lukenut kirjotuksianne, — selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti.
— Hän tahtoo kiistellä, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. — Mutta hän on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten näyttää.
Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.
— Me olemme siis vihamiehiä? — kysyi hän hymyillen.