— Kilistää maljaa materialistin kanssa, — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh.
Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia, hän rupesi puhumaan:
— Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut yleiseksi tavaksi.
— Minä olen aivan samaa mieltä, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh hymyillen. — Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.
Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:
— Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin — parempi. Minä ajattelen myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te toisen…
— Niinkö arvelette? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne mielipiteistä suorinta järjen tietä.
— Niin teenkin…
— Siinä sen näette… Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se… Sanokaa, voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina, aineen molekylien liikuntona?