— Hm… sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa kuin kaikki mielikuvitukset… Mitä tulee tunteen ja järjen metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on fysiologista aistintaa.
Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista. Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä, mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja ystävällistä ilmettä.
— Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä — me olemme vain materiaa? Mutta kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla… Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä, jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:
— Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.
Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:
— Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista… Mutta minä näen itseni seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä, että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä, joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin kysymyksiin… Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen — ja tätä henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta — miksi elän?
Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla, jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat entistä suuremmiksi — niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi, ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä, milloin tavotellen jotakin kaukaa.
— Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti… Mutta siinä kaikuu — mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru vaativat sankareja… Missä he ovat?
— Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.