Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari, laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.
Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa, ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta, häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.
Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä. Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä Antoinen kanssa… Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan. Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä erehdys.
Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan, joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat… Hän rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla oikeutta olla niin vaativainen?
Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin seuraavan kirjelipun:
»Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti, sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan lukea Köyhät tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.
»On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin.
Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että
rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»
XXV.
Antoine vastasi heti:
»Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.