»Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen, herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty. Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.
»Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän, että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette hänet paremmaksi ja suuremmaksi.
»Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä. Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä — ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja ajatelkaa joskus uskollista
Antoine Genesvrier'tanne.»
Antoinen kirje vapisi kädessäni…
»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'
»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan…' Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni tuhkan maun.
»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään, asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia. Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä en ole kylmä patsas.»
Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin, jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin olevani yksin maailmassa.
»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin mieltäni.»