Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin, jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta. Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien, kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut, silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan, yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.
— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin lyyrillisen lennokkaasti?
— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine, kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne huoneusto.
Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille, joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille, tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs, etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua, kengitettyä clubman'ia väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.
Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani; minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.
Pöydässä istuin Mauricen ja toisen clubman'ia. välissä, vastapäätä paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan. Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu, miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella mielinmäärin.
Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi, taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa, hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs, epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.
Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni voitonriemuisena:
— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin hurmaava!… Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus… Herra Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen eduksi.
— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.