— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.
Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika», joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen, neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille kunniakas kilpailija.
Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen kimppuun.
— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus, henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo soma huikentelija tarttui kiinni… Koko Parisi on vaeltava teidän kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja! Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta. He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä, mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta kultakolikosta.
Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.
Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä. Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan, tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään harkitsevaisuussyistä… Toivo saada näytelmänsä esille Parisin ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n edessä.
Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.
Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa, jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen hahmon.
Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa, kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia. Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista, satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä, kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.
— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n Köyhät? Köyhät on rakkautta ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.