Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.
— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?
— Hm!… rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut eikä varastanut…
— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei lainopin mukaan voida syyttää.
— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:
— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.
— Mistäkö häntä syytetään, neiti?… Oh, hyvä jumala, ei paljon mistään… Kaikki riippuu katsantotavasta… Monetkaan eivät pitäisi rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä, jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen tulevissa vaaleissa.
— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi…
— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista, katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja, uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.
Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima pakoitti minut kapinaan.