— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä ymmärretään sanalla gaffe?
— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä… juuri päinvastaista kuin minkä minä tein.
— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi on vaarassa.
— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua… Rukoilen teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan Antoine Genesvrier'sta…
Liikutus tukahdutti ääneni.
— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää! Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut teitä rakastamaan… Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te, joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in rohkeat sanat… Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!
Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.
— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas lapseni.
Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.
— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?