— Niin.
— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä pyydettävänä.
— Saatte ne huomenna.
— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden… tuon…
— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.
XXVII.
Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa, langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.
Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut, ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä, hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.
Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut, anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui, että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice, rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta, häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.
Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin ojensi hän minulle kätensä.