— En pelkää totuutta.
— Siinä teette väärin.
— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.
Kumealla äänellä hän vastasi:
— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.
— No siis?
— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä kaikenlaisia huhuja… Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta kepposensa.
— Mitä tarkoitatte?
Hän hymyili ilkeän ivallisesti.
— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen. Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.