— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija… aivan kuten
Genesvrier!
— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely, porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.
Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka five o'clock'in pienet askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.
VIII.
Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.
— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi, viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen. Katselkaahan itseänne vähän.
Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.
Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.
Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo mukanaan seesteistä iloa.
— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään erinomaisempaa, lapseni?