— Olen tyytyväinen iltaani, Hellé. Vaikkapa rouva Gérardin puku olikin
sietämättömän punaista samettia, nautin suuresti keskustelusta.
Tiedätkö, että sain Genesvrier'n lupaamaan tulla meitä katsomaan?
Lapseni, hän on harvinainen ihminen.
— Minulla ei ole hänestä mitään käsitystä, vastasin. Herra Genesvrier pysytteli säännöllisesti loitolla minusta. Tuskin olen kuullut hänen lausuvan neljää sanaa.
Huomasin, ettei setäni lainkaan puhunut Maurice Clairmontista, ja koetin hienosti johtaa keskustelun tuon nuoren miehen ilmeiseen lahjakkuuteen. Mutta samoin kuin minä olin kokonaan Clairmontin pauloissa, samoin oli Genesvrier vanginnut kaikki hra de Riveyracin ajatukset. Hän myönsi, että Mauricella oli mielikuvitusta, lennokkaisuutta, siroutta ja että hän oli noita viehättäviä hahmoja, jollaisia taiteilijat mielellään kuvaavat. Sitten vaivuimme molemmat mietteisiimme emmekä puhuneet mitään ennenkuin huoneeni kynnyksellä, jossa setäni toivotti minulle hyvää yötä.
Kun olin sytyttänyt pienen lamppuni, jonka jalusta esitti vanhanaikaista paimentyttöä lumivalkoisine musliiniliiveineen ja leveine satiinihameineen, pukeuduin lämpimään, yksinkertaisilla nauhoilla vyötettävään kampausnuttuun. Ajattelematta myöhäistä aikaa, aukaisin sitten ensimmäisen niteen Clairmontin runoja.
Ne olivat nuoruuden runoja, kauniiseen parnassolaiseen muotoon kyhättyjä ja pieniä rakkausoodeja; pieni kokoelma antiikkisia kuvia, viehättävästi, mutta personattomasti sorvailtuja ja maalattuja. En niissä löytänyt mitään, jota ei olisi voinut löytää jo kolmekymmentä vuotta sitten tunnettujen runoseppien teoksista. Ja minä etsin niistä vain Clairmontin omaa sielua.
Toisessa, seitsemän vuotta myöhemmin julkaistussa nidoksessa, oli omistussivulla naisen etunimi, jonka luin närkästyneellä uteliaisuudella: Madeleinelle. Epäilemättä joku rakastajatar, yksi noita hienoja naisia, joiden luona Clairmont kävi ja joiden kuvittelin olevan samanlaisia kuin XVI:n vuosisadan firenzeläiset patriisittaret, rohkeita, lemmekkäitä ja oppineita, valmiita palkitsemaan suudelmalla runoilijaa, joka myrtillään oli seppelöinyt heidän kiharansa.
Ensimmäiset sivut olivat omiaan vahvistamaan tätä otaksumaa. Olin lukenut muutamia kreikkalaisten ja latinalaisten pikkurunoilijain valikoituja runoja, jotka olivat minusta olleet kylmiä kuin puhetaidon harjoitukset. Nuo vuosisatojen pölyn alle haudatut vanhat rakkaustarinat olivat kuolleet sen kielen mukana, jolla runoilijat olivat niistä laulaneet, ja latinalaiset sanat olivat minusta kuin vainajien tuhkauurnia, tyhjiä ja vailla tuoksua. Tässä oli sama hekuman ikuinen teema, tuo Da mihi basia mille, sata, tuhat suudelmaa, joiden hehku lämmitti vielä kirjan äsken kirjoitettuja sivuja. Se oli runoutta, jota tuskin ymmärsin ja jonka kuitenkin tunsin olevan elävää ja todellista. Se miellytti minua vain puolittain, sillä en pitänyt siitä levottomuuden tunteesta, jonka se minussa aiheutti, tuosta sielullisesta ja melkeinpä ruumiillisestakin kiusaantumisen tunteesta, johon Clairmontin muisto itsepintaisesti sekoittui.
Käsi otsalla istuin mietteissäni pöydän ääressä. Aavistin hyvin, minkälaista naista Clairmont oli rakastanut, ja millä rakkaudella, mutta kaikessa tässä aistihurmiossakin oli jotakin väsynyttä ja samalla kaihoisaa. Ei johtunut mieleenikään, että se olisi ollut kirjallista kuvittelua. Uskoin, että Clairmont oli saanut tuolta salaperäiseltä Madeleinelta kaiken, minkä tämä saattoi antaa, ja että hän odotti toista, korkeampaa rakkautta, sen nerouden palkintoa, joka teki Danten ja Petrarcan kuolemattomiksi.
Mietin kauan, kauan, välittämättä siitä, että näin lamppuni himmenevän ja ikkunan valkenevan uutimien välistä. Sinisilmäinen aamurusko hymysi kaupungin yllä herättäen varpuset puissa ja kellot harmaissa kirkontorneissa. Aamukylmä värisytti ruumistani. Suljin Clairmontin kirjan ja, pää täynnä sekavia mielikuvia ja sointuvia sanoja, vaivuin syvään uneen.