Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.
— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.
— Missä suhteessa, setäni?
— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme, että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille ostajille.
— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo, Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti. Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.
Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain tavalla vaivasi isäntäämme.
Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.
Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja. Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa, joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella. Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen, paperien ja yhteen kasaan koottujen Tulevaisuuden yhteiskunnan niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon Orjan kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin Melankoliasta. Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.
Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä, hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa. Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne, leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.
— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse määrätä maksun suuruuden.