— Mutta minä en käsitä mitään.
Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:
— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään, ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää — juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen, äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan, olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen seurapiireihin, omiin seura-piireihinsä, joihin häntä ei enää oteta vastaan.
— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.
— Näette nyt, että puolustatte häntä!
— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni, minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies, jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta kuin töistään.
— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier pyytäisi teidän kättänne…
— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua, mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en epäröisi vaalissani… Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa minua suuresti.
Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja että hän katui sanojaan.
Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui kyyneleitään kuivaten.