— Herra Clairmontista puhuttaessa muistuu mieleeni tuo kaunis musiikkikappale, jolla te hänet lumositte, neiti Hellé.
— Varjojen karkelo?
— Miksi soitatte sitä niin harvoin?
— Koska se kokonaan riippuu sedästäni, jonka pitäisi sitä säestää.
— Pelkään, etten ole oikein vireessä, vastasi setä Sylvain.
— Mitä turhia! Yrittäkää nyt kuitenkin. Teette meille sillä suuren ilon, Riveyrac.
Avasin klavesinin ja sytytin kynttilät. Sormeni, joita en muutamaan kuukauteen ollut tarpeeksi harjoitellut, vapisivat hiukan, ja huilun suloinen valitus liikutti mieltäni kuin kaihoisa muisto. Jo kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun se oli loihtinut Clairmontin ja minun silmieni eteen hetken haihtuvan unelman elysiolaisen hämärän onnekkaista varjoista. Mutta tällä kertaa ei mielessäni väikkynyt myrttimetsien ja keltamoketojen koristeellinen tausta, vaan harmaiden muurien ympäröimä puutarha, korkeiden tornien harmaa rykelmä, hopeinen, hämärteinen yö ja kaksi yhteen kietoutunutta varjoa hiekkakäytävällä, tummien lehvien alla, jäsenrikko Amorin patsaan juurella … Salaperäisen äänetön yö, lumojen ja aavistusten yö! Olin lopettanut soittoni. Setäni pani huilunsa takaisin koteloon ja minä haaveilin kädet klavesinin koskettimille unohtuneina. Äkkiä nousin, ja ennenkuin Genesvrier oli ehtinyt kääntää päänsä, tavoitin hänen kuvansa: hän istui pimeässä, mykkänä kuin suuri, kärsivä sfinksi. Hänen silmiensä kirkkaus oli sammunut, mutta tunsin, että niiden pohjalla paloi synkkä hehku, musta, polttava hiillos. Hän nousi myöskin ja vei käden otsalleen, johon yht'äkkiä oli uurtunut syvä ryppy.
Emme puhuneet toisillemme enää mitään sinä iltana.
XVII.
Kuukausi myöhemmin astuin eräänä päivänä kirjastoon, jonne setäni ja
Genesvrier olivat vetäytyneet pakinoimaan.