— Oi, sanoi hän, neiti Hellé ja te, herra Antoine, olette pelastaneet
meidät molemmat. Minulla on kotityötä, silloin kun en tule tänne.
Voin elättää itseni varsin hyvin. Se on suuri onni pikku Pierrelle…
Katsokaa, herra, miten kaunis hän on!
Hän siirsi syrjään kehdon uutimet ja Genesvrier katseli ihaillen pienokaista, joka nukkui pienet ruusuiset nyrkit kokoonpuristuneina, puhtaana ja kukoistavana valkoisessa pikee-mekossaan.
— Uskallatteko nyt koskea häneen? kysyi Genesvrier, ja hänen silmänsä katsoivat minuun lempeän hyväilevästi. Te ette pelkää häntä enää? Huomasin kyllä teidän vastenmielisyytenne ensi kerralla.
— Se vastenmielisyys johtui tietämättömyydestä ja arkuudesta. Nyt olen jo tottunut käsittelemään tuota pikku olentoa. Sitäpaitsi hän ei ole enää niin kurttuinen. Hän alkaa olla ihmisen näköinen.
— Neiti Hellé on hyvin huvitettu hänestä, sanoi Marie.
— Ehkäpä alatte pitääkin hänestä? sanoi Genesvrier.
— Olisi vaikeaa olla hänestä pitämättä, mutta ennen kaikkea hän herättää mielenkiintoani. Hänen hidas kehkeytymisensä johtaa mieleeni lapsuusaikaiset harrastukseni. Silloin tarkkasin intohimoisesti kukkasten elämää… Joskaan en ole helläsydäminen…
— Mitä te siitä tiedätte? Tuo pieni heltymys, joka teidät nyt on vallannut, on äidinvaiston ensimmäisiä heräämisen oireita… Ja eräänä päivänä…
Hän vaikeni. Minä pudistin päätäni.
— Älkää luulko minua paremmaksi kuin mitä olen. Aikaisemmin en pitänyt lapsista, mikä johtui tietämättömyydestä. Jos rakastankin tätä, niin en siitä huolimatta tunne mitään tarvetta tulla äidiksi, joka vaisto toisilla ikäisilläni tytöillä on niin voimakas.