— Teidän aikanne tulee vielä, sanoi Genesvrier. Me laskeuduimme alas äänettöminä. Pohjakerroksen eteisessä toverini pysähtyi.
— Te olette tehnyt enemmän kuin mitä saatoin toivoa, sanoi hän. En voi sanoa teille, kuinka iloinen olen nähdessäni Marie Lamiraultin onnellisena, hyvinvoipana, oivaltaen, kiitos olkoon teidän, velvollisuutensa, äidinoikeutensa ja työn välttämättömyyden. Olen nähnyt niin paljon vääryyttä ja pöyristyttäviä tapauksia näinä viime vuosina, että tämä kaunis kuva on minua virkistänyt kuin lasillinen raikasta vettä keskipäivän helteessä… Oi, Hellé, minkälaisia ihmeitä voikaan saada aikaan, jos on hitunenkaan hyvää tahtoa! Minulla on ollut katkeria epätoivon hetkiä, kun olen verrannut omaa voimattomuuttani pahan äärettömyyteen, mutta pieninkin jyvänen kartuttaa tulevaa satoa. Tiedän, että kaikki siemenet eivät idä, että suuri osa kylvöstä menee hukkaan… Mutta niin kivistä maaperää ei ole, ettei siitä nousisi ainakin jokunen tähkä.
— Ja teitä luullaan pessimistiksi! sanoin minä kummeksuen hänen haltioitunutta ilmettään.
— Minäkö pessimisti? En usko, että mikään on välttämättömästi pahaa tai hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää, lakkaamatta, sikäli kuin luonnonvoimat, yhteiskuntapaheet ja yksilöt sitä hävittävät. Minä olen paljon kärsinyt, Hellé; niin, olen kärsinyt epäilystäni ja epätoivostani… Mutta olen päässyt lujan päätöksen kautta siihen, että en enää kysy, onko ponnistuksistani mitään hyötyä tai tulosta. Minulle on sanottu: »Minkätähden ette elä rauhassa mistään välittämättä, miks'ei, vaikka hyväntekeväisyyttäkin harrastaen, mutta ennen kaikkea rauhassa?…» Rauhassa! … Minäkö voisin elää rauhassa, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut! Minäkö voisin unhoittaa!… En koskaan. Muutamat pitävät minua hulluna. Olen kapinallinen, mutta minua ajaa eteenpäin vastustamaton voima, jota minun täytyy palvella, yli-inhimillinen, kipeän tuskallinen kaipuu Oikeuteen. Minulla on uskoa ja toivoa, Hellé; ne yksin antavat minulle voimaa. Niin, väsymyksen ja haluttomuuden hetkien jälkeen tunnen, kuinka toivo, pohjaton, ääretön ja voimakas kuin valtameri, taas nostaa minut siivilleen.
Salama leimahti hänen silmistään ja sammui taas kuin pilveen. Hän virkahti hiljaa:
— Mikä nainen voisi heittäytyä tuohon valtavaan pyörteeseen? Olen aina elänyt ja tulen elämään yksin.
Täten avasi tuo mies minulle vähitellen sielunsa. Siitä heleän tyynestä ilmakehästä, jossa itse viihdyin, kurkistin alas tuohon tulivuoren kuiluun, jonka pimeä kita liekkeineen ja laavavirtoineen vastustamattomasti kiehtoi minua, mutta josta vieraat, ystävätkään, eivät erottaneet muuta kuin graniittiseinän. En enää tuntenut kauhua, mutta en vielä ystävyyttäkään. Tunsin enemmän ja vähemmän: pikemminkin arkailevaa kunnioitusta, omituista vetovoimaa ja pakenemisen halua, hämäriä ja epäselviä tunteita, joista välistä, kuin salaman valossa, tunsin hahmoittuvan esiin jotakin jumalallista ja hirvittävää, jolloin taas kaikkosin takaisin kirkkaaseen entisyyteeni, suloisen nykyhetken turviin, väristen ja peläten salaperäisen tulevaisuuden uhkaa.
Nyt en enää voinut riistäytyä irti Genesvrier'n vaikutusvallasta. Hän antoi minun nähdä kurjuutta, sairautta ja kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hän loihti silmieni eteen olentoja, jotka olivat eläviä todistuskappaleita siitä pahasta, joka lakkaamatta joka puolelta ympäröi minun onnellista elämääni, tuota suljettua elämänpiiriä, jossa elin kuin lumotussa linnassa. Karkoittaakseni näitä ahdistavia näkyjä hain turhaan apua runoudesta ja taiteesta. Todellisuus oli särkenyt lumolinnani valkoisen hohtavat portit. Minäkään en voinut unhoittaa.
Tästä lähin en nauttinut enää lepoa enkä todellista virkistystä muualla kuin Marie Lamiraultin ja hänen poikansa parissa. Lapsessa näin vielä edustettuna viattoman luonnon ilon, jolla ei ole mitään tietoa tuskasta eikä pahasta, — ja äidin yksinkertaisuus ja talttumus miellytti minua. Kuuntelin välistä tämän vaatimattoman naisen tarinoimista, jota elämä oli muokannut ja joka, vaikkakin hän oli yhtä nuori kuin minä, jo oli kokenut rakkautta, kärsimystä ja äitiyttä. Opetukset, joita hän tietämättään antoi minulle, täydensivät niitä opetuksia, joita olin saanut sedältäni ja Genesvrier'lta.
Kun aika tuli lähteä Châtaigneraie'hen, pyysin sedältäni lupaa ottaa mukaamme Marie Lamiraultin. Babette oli jo vanha, Marie olisi hänelle suureksi avuksi, sillä hänen poikansa, joka oli terve ja säännöllisesti kehittynyt, ei vienyt paljoakaan hänen aikaansa. Setä Sylvain suostui. Usein tarkasteli hän minua omituisen äänettömänä, salaisia mietteitänsä ja toiveitaan hautoen.