Kuten edellisenäkin vuonna oli oleskelu Châtaigneraie'ssa minulle suloista aikaa. Kävin tervehtimässä vanhaa viikunapuuta, kaivoa, jonka halkinainen paasi oli yhä enemmän sammaltunut, puhkeavia kukkasia ja säleristikkojen ensimmäisiä hedelmiä. Marien lapsi nukkui maalaiskätkyessä, jota taivaansininen musliinihuntu suojasi auringolta ja johon huojuvat kukat kirjailivat läikehtiviä varjoja. Äiti, joka oli voimistunut, levitteli valkoisia pesuvaatteita perunamaan yli pingoitetuille nuorille. Babette askarteli keittiössä välkkyvien kupariastioiden ja kukallisten porsliinien parissa. Setä luki ja mietiskeli. Tällöin minä livahdin rakkaaseen metsääni, lähteen partaalle, jossa salaperäisellä loitsulla olin luullut herättäväni unestaan vedenneidon, nuoren ja neitseellisen kuin minä itse.
Olin onnellinen. Kuitenkaan ei minulla ollut samaa täyteläistä elämänriemun tuntua kuin edellisinä kesinä. Ilooni sekoittui usein epämääräinen kaiho. Ei metsänneito, ei hedelmällinen Ceres riittänyt minulle enää. Minussa oli selittämätöntä kaipausta.
Oli elokuun loppupuoli. Setä Sylvainia halutti eräänä päivänä mennä Gillac'iin, joka oli muutamien kilometrien päässä Castillonista, katsomaan erästä kelttiläistä hautakumpua, joka äskettäin oli löydetty ja joka vielä oli melkein koskematon. Sanomalehdissä kerrottiin toisistakin kaivauksista, joita oli tehty erään parisilaisen tiedemiehen johdolla. Koko seutu oli äkkiä tullut kuuluisaksi.
Matka oli pitkä ja Babette vuokrasi hevosen setä Sylvainille. Hän lähti aamun koitossa. Päivä nousi kirkkaana; vähän kuuma tosin uhkasi tulla, mutta kevyessä puvussaan ei herra de Riveyrac pelännyt armasta aurinkoa. Puolenpäivän aikaan hehkui taivas kuin pätsi; ilmankansi muuttui valkeaksi niinkuin metalli sulatusuunissa. Kello neljän aikaan painoi niitettyjä vainioita ja läähättäviä ihmisiä ja eläimiä lähestyvä ukkonen.
Minä olin huoneeni ikkunassa, joka avautui pienelle puiselle parvekkeelle. Ohut kampausmekkoni liimautui kiinni hikisiin olkapäihini. Alakerrassa kuulin Marie Lamiraultin lapsen huutavan, ärtyneenä tästä sähköisestä ilmasta. Koko avara maisema edessäni oli aivan tyhjä, sillä eläimet ja ihmiset olivat paenneet katoksien suojiin tai lymynneet tilapäiseen siimekseen. Yksin linnut ja hyönteisetkin vaikenivat, ja luonnossa vallitsi kaamea hiljaisuus, joka aina on rajumyrskyn edellä. Pian osa taivasta näytti pimenevän ja mustat pilvet levenivät nopeasti. Ukkosen jyrinä kuului kaukaa, sitten se levisi, läheni ja kävi voimakkaammaksi suurien salamoiden halkoessa pimeyttä fosforivalojuovilla. Äkkiä kuului hirvittävä räjähdys, murtoviivoina sinkoileva ristituli täytti ilman ja iski yksinäiseen kastanjapuuhun, jonka latva syttyi palamaan. Sitten tuli vettä kuin kaatamalla.
— Voi herra raukkaa! Kunpa hän vain olisi päässyt jo Gillac'iin! huudahti Babette peittäen kasvonsa esiliinallaan.
— Setä on kyllä huomannut rajuilman lähestymisen. Jos hän ei ole
Gillac'issa, on hän hakenut suojaa jostakin talosta.
— Mutta tämähän on vedenpaisumus, viimeinen tuomio! huokaili tuo talonpoikaisnainen taikauskoisen pelon vallassa. Jospa minulla olisi vahakynttilä ja palanen siunattua puuta, niin ne varjelisivat taloa.
Kokonaisen tunnin ajan sade ja tuuli raivosi. Liikkumattomana ikkunaruutujen takana, sydän kurkussa, katselin vesisumuun peittynyttä tasankoa. Kello kuuden aikaan rankkasade lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli tullutkin. Huomasin puutarhan kärsineen suuria vaurioita; keltaiset vesipurot virtasivat pitkin käytäviä, upottaen likaiseen liejuunsa kukkien terät, hedelmänuput, pienet viheriäiset raakaleet, temmaten saaliikseen suuren, valkoisen perhosenkin, jonka vielä aamulla olin nähnyt värisevän ruusujen kuvuissa. Taivaan rannalla kohosi harmaa usva, johon kukkuloiden ääriviivat hukkuivat. Kappale sateenkaarta sukelsi näkyviin ikäänkuin salaman katkaiseman taivaallisen sillan sirpale.
Menin alas maantielle. Kostea maa uhosi kylmää ja minä värisin keveässä aamuviitassani. Babette toi minulle huivin. Levottomana tähystelin Gillac'iin päin kuitenkin toivoen, että pettyisin odotuksessani ja että setä Sylvain ei palaisi ennen yötä. Ei aikaakaan, kun jo näin ratsastajan, jota en ollut kuullut tulevaksi, sillä sateesta pehmeä maa vaimensi kavioiden kapseen. Setäni astui alas satulasta. Hänen vaatteensa olivat likomärät; hänen hampaansa kalisivat. Hän oli kalman kalpea.