Seuraavana päivänä setäni houraili ja lääkäri, joka oli kutsuttu hänen tietämättään, totesi, että hänellä oli keuhkokuume.
Vaikkakin tuo sana hirvitti minua, en kuitenkaan kadottanut toivoani. Babetten ja Marie Lamiraultin avustamana noudatin lääkärin määräyksiä mitä suurimmalla täsmällisyydellä, mikä välistä hermostutti setääni. Sairautta hän ei pelännyt eikä kuolemaa — mutta se, että hän tunsi olevansa avuton ja tuon puoskari-aasin armoilla, jota hän haukuskeli heti miesraukan päästyä ulos ovesta — kaikki tämä raivostutti setä Sylvainia. Hän rakasti minua liiaksi vastustaakseen minun huolenpitoani ja pyyntöjäni; mutta kun keskipäivällä kuume vähän hellitti ja hänen ajatuksensa selveni, säälitteli hän minun kalpeuttani ja väsymystäni.
Kului viikko, ilman että mitään käännettä parempaan päin saattoi huomata, ja yhdeksäntenä päivänä, jolloin lääkäri oli lähtenyt luotani päätään pudistaen, kutsui setä minut tykönsä. Hänellä oli juuri tuollainen kuumeeton väliaika, jolloin, huolimatta tämän hetkellisen helpoituksen suomasta virkistyksestä, sairaan heikko tila tuli tavallista enemmän näkyviin. Sydäntäni kouristi nähdessäni, kuinka laihana tuo kaunis roomalainen pää lepäsi patjoilla, ja kuullessani, kuinka rinnan korina tuon tuostakin keskeytti setäni sanat. Tunsin huulieni väräjävän ja nyyhkytyksen nousevan kurkkuuni. Mutta täytyi tukahduttaa tuon levottomuuden merkit, jota en itsellenikään uskaltanut määritellä. Suurella tarmon ponnistuksella hillitsin itseni.
— Hellé… kuiskasi setäni katkonaisesti. Kuule… minä olen hyvin sairas… Sinun tulee… kirjoittaa…
Yskän puuska keskeytti hänen puheensa. Hän oli tukehtua. Kohotin hänet istualleen, tukien häntä käsivarsillani rintaani vasten.
— Rukoilen teitä, setäni, älkää puhuko enempää. Se on teille pahaksi.
— Täytyy… kirjoittaa…
— Sanokaa nimi ainoastaan. Tahdotteko tavata jotakin henkilöä? Pelkäätte, että minä en yksin jaksa teitä hoitaa? Sitä tarkoitatte, eikö niin?…
Hän teki myöntävän merkin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Genesvrier.