— Tulkaa, sanoin. Hän odottaa meitä.
Me nousimme ensimmäiseen kerrokseen. Ilon säde välähti setäni silmistä
Genesvrier'n lempeästi puristaessa hänen kättään, jota hän ei itse enää
jaksanut kohottaa. Pään liikkeellä antoi hän minulle merkin poistua.
Minä jätin heidät kahden.
— Babette on herra de Riveyrac'in luona, sanoi Antoine Genesvrier astuessaan ulos huoneesta. Setänne lepää. Hän haluaa, että näyttäisitte minulle puutarhaa ja taloa. Olkaamme tekevinämme hänen mielikseen.
— Millainen on mielestänne hänen tilansa? Hän epäröi:
— Ei kehuttava… Älkää olko epätoivoinen, Hellé. Hänen tilansa on vakava, mutta ei toivoton… Tulkaa. Kertokaa minulle yksityiskohtaisesti hänen sairautensa kulku.
Puutarhassa kävellessämme kerroin toverilleni, mitä hän pyysi. Vaikkakin hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat, aavistin; että hän oli kovin levoton.
Yhdessä me sitten setäni vuoteen ääressä valvoimme monta pitkää yötä, ja kun voimani uupuivat, osasi Genesvrier yhdellä ainoalla sanalla vuodattaa minuun, joskaan ei toivoa, niin ainakin rohkeutta. Puhuimme toisillemme tuskin mitään; tuossa hiljaisessa huoneessa, jossa välistä tuntui kuoleman läheisyys, olimme oppineet ymmärtämään toisiamme pelkästä eleestä ja katseesta.
Puolihorroksissa näin unen raskauttamien silmäripsieni alta Antoinen istuvan liikkumattomana vuoteen jalkapäässä yölampun lepattavassa ja himmeässä hohteessa. Hänen lempeä ja vakava katseensa oli lakkaamatta kohdistunut sairaaseen; vain joskus pysähtyi se minuun.
Eräänä aamuna päivän sarastaessa näytti tauti helpottavan. Kuume oli melkein poissa; setäni oli keveämpi olla ja hänen rintansa röhisi vähemmän.
Iloinen toivo täytti mieleni Genesvrier'n kumartuessa hänen puoleensa kuumetta mittaamaan.